Jotakin harmaata, D.Gray-Man fanfic

[Kodama]

Tämä on siis D.Gray-Man fanfiction samalla tutulla reseptillä eli keksitään Original Character ja heitetään se kertojahenkilönä soppaan mukaan ja katsotaan mitä tapahtuu. Minä en ilmeisesti osaa enää kunnolla kirjoittaa muuten kuin minämuodossa ja kirjoitan OC:n roolissa myös siksi koska Allenin pään sisällä oli liian pelottavaa ja näin on muutenkin hauskempaa. Tosin tulin luoneeksi hieman hankalan OC-hahmonkin mutta mielenkiintoisen silti joten yritetään pärjätä. Tyyli vaan meinaa muuttua välillä oudoksi tai kömpelöksi kun sen mielen kautta kirjoittaa. (Hmm… miksi minusta tuntuu kuin kertojahahmo olisi symbioosi muutamasta muusta minun tarinoideni hahmosta? Ehkä siksi kun se on.)

Genre: Tämä ei nyt oikein osaa päättää onko genre vakava vai epävakava joten tämä on molempia vuorotellen ja sekaisin. Juonessa on hyvin synkkiäkin juttuja mutta sekaan on eksynyt paljonkin kodamaista huumoria koska tästä porukasta nyt on vaan liian hauska kirjoittaa.
Ikäraja: No ehkä K-13. Tai jotakin.
Varoitukset: Sitä samaa mitä D.Gray-Manissa yleensäkin. Enemmän tai vähemmän viatonta sivuhenkilöporukkaa kuolee, surullisia ja pelottavia juttuja ja jänniä pieniä kauhuefektejä ja sellaista. Lisäksi kaikki hahmot ovat välillä vähän outoja mutta se voi johtua myös ihan vaan oudosta kirjoittajasta.
Disclaimer: En omista mitään D.Gray-Manista lainattua vaan kaikki sarjan alkuperäiset jutut kuuluvat Katsura Hoshinolle. Luovasta adaptoimisesta ja improvisoinnista saatte syyttää ihan vaan Kodamaa.
Muuta: Mie nyt siis lähden liikkeelle siitä ihan oikeastikin mangaan pohjautuvasta oletuksesta että sen jälkeen kun Allenin jänskä vasen silmä kehittyi uudelle tasolle se on pystynyt näyttämään läsnä olevan akuman sielun myös niille jotka ovat tarpeeksi lähellä Allenia tai ainakin niille joilla on exorcistmaisia taipumuksia tai jotakin. Jos oletus meni väärin niin sitten se meni mutta antaa olla.


Ensimmäinen osa
Ihmisennäköiset


Olen koko ikäni nähnyt unia joissa pakenen.
En aina tiedä ketä tai mitä. Jotakin kamalaa. Pahoja ihmisiä. Pelottavia ihmisiä.
Ihmisiä jotka eivät pidä minusta. Ja ei kai minusta oikeasti pidä kukaan.
Unissani minä pakenen kaikkia.
Ehkä minä olenkin itse se kaikkein eniten pelottava ja paha ihminen?
Sellainen sisältä tyhjä jonka mielessä on jotakin väärää, huonoa, rumaa, likaisen harmaata.
Eikä itseään pääse koskaan pakoon.

Ja nyt tuntui kuin kaikki nuo painajaiset olisivat muuttuneet todeksi.

Kun tarpeeksi kauan juoksee ei lopulta enää tunne omia jalkojaan. Jalat vaan jatkavat juoksemista kuin eivät enää osaisi pysähtyä. Niillä on oma voimansa, oma tahtonsa ja ne haluavat vain juosta sitä kaikkea pakoon. Minun muu kehoni ja mieleni vain seuraavat mukana. Sydämen lyönnit kaikuvat korvissa, keuhkot haukkovat happea kuin jokainen hengenveto olisi viimeiseni, silmät tuijottavat kaikkeen näkemäänsä turtuneena eteenpäin jonnekin kaukaisuuteen läpi öisen pimeän metsän varjojen.
Näin pimeässä ei ole turvallista juosta, minun mieleni ehdottaa muulle keholle. Sitähän saattaa vaikka kaatua, törmätä johonkin, loukata itsensä.
Mutta jalat eivät halua pysähtyä. Ne haluavat vain päästä pois. Jonnekin.
Tämän synkän metsän toiselle puolelle, pois tästä pimeydestä, pakoon varjoja.
Pakoon niitä ihmisiä jotka eivät tunnu oikeilta ihmisiltä.

Ja sitten todellisuus todistaa että mieleni oli oikeassa. Pimeässä ei ole hyvä juosta.
Metsä loppuu kesken, maa katoaa jalkojen alta.
Minä putoan…

Jonkun päälle joka sanoo aih.

Minun pääni kolahtaa ikävästi johonkin ja se harmaa minun mielessäni muuttuu joksikin aikaa ihan pimeäksi, mustaksi.
Musta on oikeastaan aika kaunis väri. Tai sehän ei ole väri. Siinä ei ole mitään.
Ei mitään on tavallaan rauhallista.


“Sinun syysi Allen, et ole tarpeeksi pehmeä”, sanoo hassun hilpeä ja pirteä nuoren miehen ääni jossakin siellä mieleni ulkopuolella.
Minun päähäni sattuu. Mutta ainakin jalat lakkasivat lopultakin juoksemasta.
Voikohan sitä vain juosta niin kauan että kuolee? Ehkä se ei olisi kivaa. En taida haluta kokeilla. En ainakaan ihan vielä. Ehkä joskus toiste.
“No huonomminkin olisi voinut käydä”, hassun hilpeä ääni jatkaa. “Tyttöparka olisi voinut tipahtaa Kandan päälle.”
Joku naurahtaa hieman. Sillä tavalla tukahdutetusti niin kuin silloin kun ei ihan uskalleta nauraa. Tai kun ollaan liian hermostuneita, jännittyneitä.
Nuoren miehen kuuloinen ääni sekin tuo pieni naurahdus. Tai no pojan. Enemmän lapsen kuin miehen.
Jossakin taustalla jonkun sellaisen hiljaisuus jota ei taatusti naurata.

Minä avaan silmäni koska huomasin että ne olivat kiinni.
Värejä ja aiempaan pimeyteen verrattuna kirkasta valoa. Savun hajua. Nuotio jossakin lähellä. Varjot väistyvät syrjään taas joksikin aikaa.
Värit ympärilläni tarkentuvat muodoiksi ja muodot alkavat näyttää ihmisiltä.
Minäkin yritän kovasti näyttää ihmiseltä.
Vaikka se nyt ei tosin vielä todista mitään.

“Mitenkäs voit?” kysyy lähin niistä ihmisennäköisistä sillä pirteällä nuoren miehen äänellään. Se on sellainen ihmisennäköinen jolla on punaiset hiukset ja vihreä pääpanta ja toinen silmä piilossa mustan lapun alla ja jonka kasvot hymyilevät minulle. Miksi se hymyilee? Se on hermostuttavaa. Minä olen tottunut siihen ettei hymyileviin ihmisiin voi luottaa. Tai ihmisiin yleensäkään.
“Oletko kunnossa?” hän jatkaa kun en sano mitään.
Enkä sano vieläkään. Minä vain istun siinä tokkuraisena ja löydän kehoni nojailemasta kallioiseen seinämään johon se metsä taisi aiemmin loppua kesken ja jota minä ilmeisesti tuossa äsken tipahdin alas.
Katselen kohti sitä toista ihmisennäköistä. Se on nuoremman näköinen poika kuin tämä punatukkainen ja sillä taas on valkoiset hiukset. Ihan oikeasti valkoiset, ei sellaiset haalistuneen vaaleat kuten minulla. Ja sekin hymyilee. Näyttää ihan kauhean kiltiltä ja hymyilee.
Miksi ne hymyilevät minulle? Alkaa ahdistaa.
Kolmannella ihmisennäköisellä on pitkät mustat hiukset sidottuna poninhännälle ja sellainen etäinen ja vakava olemus. Se ei katso minuun päinkään vaan muualle. Eikä hymyile. Eikä näytä siltä että aikoisikaan hymyillä kenellekään tässä lähiaikoina tai mahdollisesti edes osaisi hymyillä.
No se on hyvä. Se rauhoittaa hieman. Tavallaan.

Minä huomaan että niillä kaikilla kolmella on samantapaiset vaatteet. Sellaiset jotenkin tyylikkäät ja viralliset. Mustaa ja valkoista. Mustat virallisennäköiset takit joissa on myös valkoisia juttuja ja raitoja ja nappeja ja sellainen merkki jossa on jonkinlainen ristinmallinen jonka keskellä kasvaa kukka. Tai siltä se minusta ainakin näyttää kun minä sitä katselen tuon punatukkaisen takissa.
Se punatukkainen on ainoa niistä kolmesta joka ei ole mustavalkoinen. Sillä on punaisten hiusten ja vihreän pääpannan lisäksi vielä punainen huivi.
Niin on parempi. Pidän väreistä.

Tai oikeastaan tuo vaaleahiuksinenkaan ei ehkä ole täysin mustavalkoinen. Sen pään päällä näyttää istuskelevan jonkinlainen kullankeltainen siivekäs pallura. Tosin sitä ei ehkä lasketa koska minä en ole ihan varma olenkohan minä ainoa joka näen sen mikä taas saattaisi viitata siihen että se on olemassa vain minun mielessäni. Minä olen lapsesta asti nähnyt joskus juttuja joista en ole ihan varma ovatko ne oikeasti olemassa.
Enkä muutenkaan tiedä lasketaanko siivekkäät pallurat vaatetukseen kuuluviksi.

Päähän sattuu. Toivottavasti minun pääni ei mennyt rikki. Tai on siellä luultavasti jotakin rikki jo ennestään mutta toivottavasti se ei mennyt rikki enää enempää.
En osaa sanoa mitään. Minä vain katselen ujona niitä kolmea outoa ihmistä takinhupun suojista ja en tiedä mitä niille pitäisi sanoa.

“Tuota… osaatko sinä puhua ollenkaan?” se punatukkainen huokaa lopulta ja nyt se selvästi alkaa jo väsyä hymyilemiseen kun se ei minun kohdallani kai tuota mitään toivotunlaista lopputulosta.
Nyökkään. Osaan minä puhua. Tai osaan sanoa asioita. Olen oikein hyvä varsinkin höpöttämään kaikenlaista hetken mielijohteesta. Mutten osaa puhua ihmisten kanssa. En osaa keskustella. En ikinä tiedä mitä pitäisi milloinkin sanoa. Sanon ihan vääriä asioita. Ja sitten kukaan ei ymmärrä tai kaikki ymmärtävät ihan väärin. Joten on parempi olla vain mahdollisimman hiljaa.
“No… minun nimeni on Lavi”, punatukkainen jatkaa minulle puhumista. Nyt hänen äänensävynsä on jo sellainen jolla puhutaan joko hyvin pienille tai hyvin tyhmille ihmisille. Minulle puhutaan aika usein sellaiseen sävyyn. “Tuo kiltinnäköinen pavunitu tuossa on Allen ja sinä putosit hänen päälleen ja hän on hyvin pahoillaan ettei osannut pehmustaa putoamistasi paremmin. Ja tuo hapannaama tuolla on Kanda. Älä välitä hänestä, hän ei ole vihainen, hän vain näyttää aina tuollaiselta.”
Tuon jälkimmäisen kuullessaan tuo hapanilmeinen Kanda-niminen tosin vilkaisee kohti punatukkaista Lavi-nimistä sen näköisenä että minun mielestäni hän saattaa ehkä juuri tällä hetkellä ollakin vihainen.

Lavi. Se on oikein mukava nimi. Sitä on kiva toistella mielessä. Lavilavilavi.
Allen kuulostaa joltakin pehmeältä ja pyöreältä. Se nimi virtaa mielen läpi kevyenä ja siinä on lämmin sävy.
Kanda taas tuntuu hieman kulmikkaalta ja terävältä. Liian kovalta.

Pitäisi kai minunkin kertoa oma nimeni. Se olisi kohteliasta. Ja alkaa tuntua että on jo kohta pakko puhua jotakin. Sanat eivät pysy enää sisällä.

“Minun nimeni on Sora”, minä sanon pienellä ja hiljaisella äänellä joka ei kuulosta koskaan oikeasti minulta. Puhuminen on vaikeaa, oma oikea ääneni ei koskaan löydä tietään ulos. “Se tarkoittaa japaniksi taivas mutta ei se taivas johon mennään kun kuollaan vaan ihan tuo tavallinen taivas jossa on pilviä. Ja suomeksi se kuulemma tarkoittaa jotakin muuta, sellaista jotakin missä on maata ja pikkukiviä ja sellaista. Mutta se on ihan hyvä nimi silti. Se kuulostaa minun nimeltäni.”
Miksi minä tuon selitin? Ehkä se oli hölmöä. En tiedä. Mutta kun alan puhua niin puhetta tulee usein kerralla ulos liikaa, enemmän kuin oli tarkoitus.

Se hyvin kiltinnäköinen vaaleahiuksinen Allen-niminen jatkaa yhä sitkeästi minulle hymyilemistä ja hän näyttää katselevan minua jotenkin liian tarkkaan muutenkin. Miksi hän katsoo minua tuolla tavalla? Onko minussa jotakin outoa? Outo olet itse, varsinkin jos tuo siivekäs sinun pääsi päällä istuva otus on ihan todellinen, minä ajattelen ja katselen häntä tarkemmin takaisin. Hänen silmänsä ovat kuitenkin ihan mukavat oikeastaan. Sellaiset ettei niin paljon pelota mitä niiden takana on. Hyvin rauhalliset silmät. Väriltään harmaat tosin mutta hänessä se väri ei jostain syystä haittaa. Hän ei tunnu sisältä yhtään tyhjältä. Hän tuntuu hyvin todelliselta. Enemmän todelliselta kuin minä.
Mutta vasemman silmän päällä on outo merkki. Niin kuin haavan arpi mutta kuin tarkoituksella tehty kuvio jonka yläosa katoaa hänen otsalleen hiusten ja takinhupun suojaan.
Siitä tulee minun omat oudot arpeni mieleen vaikka se ei olekaan yhtä ruma.
Piilotan käteni syvemmälle takinhihojen suojiin.

“Tässä menee aikaa hukkaan ja me olemme täällä töissä emmekä juttelemassa”, toteaa se jolla on kulmikas ja terävä ja liian kova nimi joka tosin minusta sopii hänelle oikein hyvin. Hän lakkaa katselemasta muualle ja kääntää ne vakavan hapanilmeiset kasvonsa minuun päin. “Tuletko kaupungista tuon metsän toiselta puolelta? Tiedätkö mitä siellä on tapahtunut?”
Minä hukkasin sanani taas joten minä vain nyökkään.
Ja sitten en sano mitään. Kanda odottaa. Ja tuijottaa. Ei minua saa tuijottaa tuolla tavalla. Se sattuu.
“Jos tiedät niin kerro mitä tapahtui. Mitä sinä pakenet?”
En osaa vastata mitään. Vedän takinhupun silmien peitoksi.
Jokin ärsyttää. Se harmaa sisälläni kasvaa. Arvet käsissä polttelevat.

“Äläs nyt pelottele pieniä lapsia tuolla tavalla”, Lavin pirteä ääni sanoo moittivaan sävyyn.
“En minä pelottele”, vakava ääni vastaa. “Esitän vain kysymyksiä.”
“Ei sinun tuolla naamalla muuta tarvitse tehdäkään.”
Outo ääni jollaista en ole ennen kuullut. Sellainen metallinen ja terävä.
Niin kuin jotakin vedettäisiin esiin.
“Haastatko riitaa?”
“Eeenhän minä… Esitin vain rehellisen mielipiteen.”

Hetken hiljaista. Sitten se metallinen ja terävä menee takaisin omaan kotiinsa.
Minä kurkistan hupun alta ja se tummatukkainen ja punatukkainen seisovat nyt tuijottamassa toisiaan ja vaaleatukkainen istuu yhä siinä vieressä ja tuijottaa yhä minua ja hymyilee. Mikä minussa on niin mielenkiintoista?

“Hyvä on”, se Kanda-niminen sanoo sitten. “Pavunitu voi jäädä puheongelmaisen lapsen seuraksi ja me kaksi menemme katsomaan itse mikä tuolla kaupungissa on tilanne.”
Ja silloin sanat tulevat taas ulos. Purkautuvat esille yhtenä pötkönä.
“Ihmiset muuttuvat hirviöiksi”, minä sanon hiljaa. “Kaikki ovat ensin ihan tavallisia ja ystävällisiä ja sitten tekevät jotakin kamalaa ja kaikki tuntuvat etsivän minua ja inhoavan minua ja haluavat satuttaa minua ja siksi minä juoksin pois.”
“Sellaista me vähän epäilimmekin”, Kanda mutisee siihen ja näyttää kääntyvän lähteäkseen kaupungin suuntaan.
“Ei hätää, hirviöt ovat meidän työtämme”, Lavi sanoo ja hymyilee rohkaisevasti.
“Me suojelemme sinua”, sanoo se kiltti pavunitu jonka Kanda haluaa jättää minun lapsenvahdikseni.
Eikä se osaa lakata hymyilemästä. Mikä sitä oikein vaivaa?

Sitten sen kiltinnäköisen pojan ilme yhtäkkiä muuttuu vakavammaksi. Eikä vain ilme vaan se vasen silmä jonka yli kulkee outo merkki muuttuu entistä oudommaksi. Ensin se tummenee hetkeksi niin kuin mustaksi reiäksi hänen päässään ja sitten se alkaa hohtaa punaista valoa. Silmän päälle ilmestyy tyhjästä jotakin, kuin mekaaninen linssi.
Tuota minä en tainnut vain kuvitella. Minä säikähdän ja vetäydyn kauemmaksi.
Poika painaa kätensä vasemman silmänsä päälle.
“Ei sitä tarvitse pelätä”, hän sanoo nopeasti. “Se on vain…”
Tuttu ilme hänen kasvoillaan. Sellaisen joka hakee sanoja eikä löydä.
“Ylös siitä pavunitu, tänne tuli vieraita”, Kanda keskeyttää sanojen etsimisen.

Muuten kiltinnäköinen mutta pelottavasilmäinen poika nousee ylös ja kääntyy katsomaan uusia ihmisennäköisiä jotka astuvat metsän hämärästä hiljalleen hiipuvan nuotion valopiiriin.
Ihan tavallisen näköisiä ihmisiä. Niin kuin ne kaikki muutkin ensin olivat.
Ne kaikki tuntuvat katselevan kohti minua. Ja hymyilevät.

“Me tulimme vain hakemaan karanneen lapsen takaisin”, yksi heistä sanoo rauhallisella ystävällisellä äänellä joka saa minut tuntemaan epätodellista järjetöntä kauhua.
Nousen ylös jaloilleni jotka ovat jo juosseet ihan liikaa. Polttava tunne kämmenissä pahenee. Vilkaisen käsiäni nyt kun kukaan noista kolmesta ei katso tännepäin. Rumat rosoiset kämmenen yli kulkevat arvet hohtavat tummanpunaisina. Paine sykkii käsivarren verisuonissa, sydämessä, syvällä mielessä ja sielussa.
Se harmaa ja paha minussa haluaa tulla ulos.

“Nuo ovat akumoja, kaikki”, hohtavasilmäinen poika sanoo ja jotenkin minä heti ymmärrän mitä hän tarkoittaa. Nuo pelottavat ihmiset eivät tunnu oikeilta ihmisiltä koska eivät ole enää sisältä oikeita ihmisiä vaan jotakin muuta.
Sitten koen oudon tunteen niin kuin minun silmiini virtaisi mielikuva siitä mitä joku toinen näkee, ja sen jonkun toisen silmin minä näen miksi nuo pelottavat ihmiset eivät enää ole ihmisiä. He ovat vain ihmisennäköisiä kuoria joita liikuttaa jokin muu voima kuin oma tahto. Ja jokaisen jotakin selittämätöntä pahaa täynnä olevan ihmiskuoren yläpuolella näen vangitun aineettoman olennon, pelkäksi tahdottomaksi energiaksi sidotun sielun joka aiemmin oli elävä ihminen mutta on enää vain hirviön vankina asuva aave.
Ne tuntuvat aivan liian todellisilta. Mieluummin toivoisin että vain kuvittelen.
Minä en halua nähdä niitä. Olen nähnyt jo liikaa kaikkea kamalaa.
Minun jalkani haluavat taas juosta pakoon ja minä juoksen.

Joku huutaa nimeäni. En kiinnitä siihen mitään huomiota.
Miksi oma nimikin kuulostaa joskus niin pelottavalta, vieraalta?
Koska se olen minä.

Juoksen kunnes pimeys taas kerran todistaa ettei sen keskellä ole hyvä juosta.
Kompastun ja kaadun. En millään jaksaisi nousta ylös.

Ja kun lopulta jaksan nousta minä näen isäni kasvot.
Tai sen joka näyttää minun isältäni mutta ei ole.

“Tule takaisin kotiin Sora”, minun isäni kasvot sanovat ja hymyilevät niin että pelko kiemurtelee vatsassani. Hän ojentaa kätensä minua kohti. “Tule kotiin, meillä on sinua ikävä…”
Minä peräännyn. Se jonkun toisen mielenkuva virtaa minuun taas.
Katson isäni näköisen ihmiskuoren yläpuolelle ja näen vangitun sielun kasvot.
Ne ovat niin vääristyneet etteivät ne enää paljoa muistuta ihmistä.
Mutta minä tunnistan ne silti.

Polttava energia minun sisälläni räjähtää.
Haavat käsissäni repeytyvät auki. Mutta ulos ei vuoda verta vaan jotakin muuta, likaisen harmaata, hohtavaa, sellaista mikä virtaa minusta ulos kuin samea kaasumainen plasma joka kasvaa ja muuttuu kirkkaammaksi.
Minä huudan ilman sanoja ja ojennan molemmat käteni.
Tunnen isäni sormien kosketuksen hipaisun.
Se on lämmin ja samalla kylmä.

Likaisenharmaa energia välähtää hopeanhohtoisena ja niin kirkkaana että sen valo sattuu silmiin.
Kuulen huudon, sekä omani että isäni äänen. Sekä kolmannen, äänettömän huudon.
Kuori joka näytti minun isältäni repeää ja hajoaa kappaleiksi. Paha sen sisällä tuhoutuu jäljettömiin.
Sen vangiksi sidottu sielu katkaisee kahleensa ja haihtuu pois.

Ja sen jälkeen minä olen ihan tyhjä. En jaksa enää tuntea surua enkä pelkoa.
Jalat eivät enää jaksa juosta minnekään vaan ne pettävät alta.
Se jokin harmaa mielessä on poissa.
On vain valkoista, puhdasta.

Jossakin minun ympärilläni taistellaan enkä jaksa erityisesti kiinnittää siihen huomiota. Paljon ääntä, liikettä, kirkasta valoa ja energiaa. Se olisi ehkä hyvin mielenkiintoista jos jaksaisin katsoa ja ihmetellä. Yksi toisensa jälkeen ne muutkin vangitut sielut joiden etäisen heijastuksen näen mielessäni sammuvat pois. Tai ehkä ne eivät katoa kokonaan. Jatkavat vain matkaa, pois tästä maailmasta, pois tästä elämästä.
Jos jaksaisin tuntea en tiedä olisinko helpottunut vai surullinen.

“Oletko kunnossa?” kysyy se poika jolla on lämmin ja pehmeä nimi. Allen.
Jossakin mielen laitamilla minä havaitsen ohimennen että hänessä on taas jotakin uutta outoa. Vasen käsi näyttää ihan kuin valkoiselta ja aivan liian suurelta. Mutta ehkäpä minä taas vain kuvittelen näkeväni outoja. Ehkäpä minä vain kuvittelen koko elämäni. Kuvittelen olevani minä. Se olisi hyvin rauhallista.
“Se oli minun äitini sielu…” minä vastaan epätodellisen rauhallisena tuijottaen tyhjin silmin eteeni. “Minun äitini on kuollut. Ja nyt minun isänikin on kuollut. Mutta en minä tiedä osaanko minä olla siitä niin surullinen. Kaikki ihmisethän kuolevat aina joskus eikä sille voi oikein tehdä mitään. En minä ainakaan osaa.”
Joskus sanat vain tulevat. Minä vain puhun jotakin. Kun on pakko puhua.
“Mutta siitä minä olen surullinen etten muista enää äidistäni mitään kaunista.”

Allen on pitkään ihan hiljaa. Minä käännyn katsomaan hänen kasvojaan.
Hän ei hymyile enää. Miksi hän itkee?

____________________________________________________________________


Jatkuu…


Kodama: Angstipitoisuutta näin alkajaisiksi. Jatkossa hieman kevyempää.
Lavi: Miksi minun päälleni ei putoile söpöjä tyttöjä?
Allen: Miksi minä vaikutan tässä jotenkin oudolta?
Kodama: Koska Soran mielestä sinä olet outo. Tai eniten outo.
Kanda: Ja minusta on parempi olla vitsailematta.
Kodama: Eipä taida onnistua.

[Kodama]

Toinen osa
Aidot oudot ihmiset


Kotikaupunkiin ei enää voinut mennä takaisin.
En minä olisi kyllä enää sinne halunnutkaan mennä takaisin mutta vaikka olisinkin halunnut niin ei se olisi onnistunut koska kaikki ihmiset siellä olivat joko kuolleet tai ainakin muuttuneet joksikin muuksi kuin ihmisiksi.
Se oli liian surullista jotta sitä olisi jaksanut kunnolla surra tai edes ajatella. Yhdenkin ihmisen kuolemaa on niin raskas surra. Kuka jaksaa surra kokonaisen kaupungin ihmisiä?
En minä ainakaan. Minulla on liian pieni sydän.

Parempi kun sitä ei vaan ajattele.
Niin kauan kuin ei ajattele niin kaikki on nyt taas ihan mukavaa.

Junassa oli mukava istua ja katsella kuinka maisemat virtasivat ohi. Oli mukavaa olla liikkeellä ja matkalla johonkin vaikka oikeasti istui vain paikallaan ja ei vielä ollut missään mutta tulossa pois jostakin. Pois lähteminen tuntui hyvältä. Rauhalliselta. Se ajatus että sai jättää kaiken entisen elämän taakseen ja olla matkalla kohti jotakin uutta.

Olen minä matkustanut junassa ennenkin. Äidin ja isän kanssa ennen kuin ne muuttuivat hirviöiksi. Mutta sitä ei kannata ajatella joten minä leikin olevani junassa ensimmäistä kertaa.
Elämä on muutenkin aina helpompaa kun vain leikkii elävänsä.

Lavi istuu minua vastapäätä. Se on pirteä ja sellainen jotenkin hassu niin kuin yleensä ja se yrittää koko ajan tai ainakin vähän väliä piristää minua tavalla tai toisella. Se alkaa vähän väsyttää. Minä olen tällä hetkellä ihan tyytyväinen kun saan vain istua tässä liikkuvassa junassa ja katsella virtaavia maisemia ja olla ihan hiljaa.
Miksiköhän se luulee että minua pitäisi piristää jotenkin?
Ehkä siksi kun minä en hymyile.

Allen istuu tuossa vieressä. Parempi että hän istuu vieressä eikä vastapäätä koska meillä on outoja vaikeuksia katsoa toisiamme silmiin. Tai aina minun on vaikea katsoa ihmisiä silmiin mutta tämä on erilaista. Hankalampaa. Tai no hän ei osaa katsoa minua silmiin ilman että hän alkaa hymyillä sellaisella ylikiltillä tavalla josta tulee outo olo. Aina kun hän katsoo minua sillä tavalla ylikiltisti hymyillen minä alan tuntea oloni jotenkin pehmeäksi. Niin kuin sulaisin. Se on hölmöä.
Ei toisia ihmisiä saa sulattaa ilman lupaa.

Kanda istuu Lavin vieressä. Hän näyttää edelleen siltä ettei ole eläessään hymyillyt kenellekään eikä aio edes yrittää. Hän suhtautuu minuun aika lailla niin kuin hankalasti kuljetettavaan matkatavaraan ja on muutenkin poissaoleva ja etäinen. Tavallaan se on helpon rauhallista mutta vähitellen myös ajan kanssa ärsyttävää. Tuosta vakavuudesta tulee sellainen olo että minun tekisi oikeastaan mieli käydä hänen kimppuunsa ja kutittaa niin kauan että hänen olisi pakko nauraa tai ainakin hihittää. Ajatus hihittelevästä Kandasta on niin hassu että kerron sen ehkä vielä joskus Laville kun nuo kaksi muuta eivät ole kuulemassa. Tai ehkä Allenillekin.

“Se on kuitenkin ihan mukava paikka”, Lavi jatkaa jonkin jutun selittämistä jonka alku meni minulta ohi koska ajattelin hihittelevää Kandaa. “Tai ei aina ihan koko ajan pelkästään mukava mutta kyllä siellä pärjää ja oppii viihtymään. Tapaat uusia mielenkiintoisia ihmisiä. Komui saattaa tosin olla vähän liiankin mielenkiintoinen mutta eiköhän hänestäkin selvitä jotenkin. Ja on siellä muutamia muitakin tyttöjä kuin sinä. Lenalee ja sinä tulette varmaan ihan hyvin toimeen. Vai mitä Allen?”
“Öh… niin… joo, kyllä varmaan”, Allen vastaa kuulostaen siltä että häneltäkin taisi mennä osa jutuista ohi korvien. Tosin hänellä syy taisi olla jokin muu kuin mielikuva hihittelevästä Kandasta. Allenkin on aina välillä omissa ajatuksissaan. Tosin ei sellaisella torjuvalla tavalla kuin Kanda. Eikä poissaolevan pöhköllä tavalla kuten minä. Hänellä on vain selvästi joskus liikaa ajatuksia.
Sitten minä tunnen että hän katsoo minua. Olen epäkohtelias enkä katso takaisin.
“Miten sinun kätesi voivat?” hän kysyy. Se pelkkä äänikin on oikeastaan jotenkin hankalan liian ystävällinen vaikka katsetta ja hymyä ei näekään.
Älä kysy minun käsistäni, minä ajattelen. Niissä on jotakin pahasti vikana ja tekin näitte sen. Vaikka etpä ole kyllä ihan normaali itsekään. Tai no kukaan teistä. Mutta ei se haittaa. Ollaan epänormaaleja porukalla. Se on hauskempaa.
Minä katselen käsiäni. Siististi kääritty puhdas side kummankin kämmenen ympärillä.
Aika turhaan koska ne haavat eivät vuoda verta. Mutta niin tuntuu paremmalta.
“Ei satu”, minä vastaan lyhyesti.
Älä tuijota, minä ajattelen.

Allen katsoo minua edelleen. Sen tuntee. Se kutittaa. Älä kutita minua.
Ja nyt alkaa tuntua siltä että on kohta pakko puhua jotakin enemmän.

“Sattuuko sinun silmään silloin kun se hohtaa?” minä kysyn pitäen omat silmäni mahdollisimman poissa näkyviltä.
“Ei siihen satu”, Allen vastaa. “Ei ainakaan normaalisti“, hän lisää sitten. Hän kertoi minulle silmänsä tarinan aika lyhyesti tuossa jo paljon aikaisemmin ennen kuin nousimme tähän junaan. Minulle tuli kyllä sellainen tunne että hän jätti tarinasta jotakin tärkeää kertomatta mutta en aio kysyä että mitä. Se silmä on kuulemma vain sellainen kirous jonka avulla pystyy näkemään niitä hirviöiden sieluja joita minä en halua muistella. Joskus se silmä pystyy saamaan aikaan sen että muutkin näkevät saman minkä hän näkee ja minun tapauksessani sitten kävi juuri niin. Toivon että niin ei käy toiste.
Miten joku joka näkee usein niin pelottavia asioita voi olla noin rauhallinen ja kiltti ja mukava? Minä en varmasti jaksaisi olla. Tai no en jaksa nytkään.
Mutta ehkä hänessä on synkempikin puolensa. Jossakin syvälle piilotettuna noiden rauhallisten ystävällisten harmaiden silmien takana. Kaikilla ihmisillä on varjonsa. Joillakin vain pimeämpi kuin toisilla.
Minä olen nyt nähnyt myös sen osan Allenin vasemman silmän päällä olevasta merkistä joka aluksi piilotteli hupun varjossa. Se on viisisakarainen tähti, pentagrammi. Sellainen kärki alaspäin oleva. Yleisen uskonnollisen tulkinnan mukaan pahan symboli.
Se tuntuu eksyneen todella väärään paikkaan kun tuota muuta hymyilevää naamaa katselee.
“Tiesittekö että pentagrammi oli alun perin vanhoissa luonnonuskonnoissa myönteinen ja suojeleva symboli?” minä kysyn hetken mielijohteesta edes odottamatta vastausta koska minua alkoi hermostuttaa kun en saa rauhassa vain olla hiljaa ja katsella ulos ikkunasta. “Se vertauskuvaa viittä elementtiä, maa, vesi, tuli, ilma ja henki ja tasapainoa niiden välillä. Mutta sen kai kuuluisi olla viides sakara ylöspäin silloin kun se kuvaa henkisten ja korkeampien voimien suojelusta. Viides sakara alaspäin se vertauskuvaa muistaakseni aineellisten elementtien valtaa yli henkisten asioiden ja siitä syystä kai sitten se yhdistetään myös kielteisiin epähenkisiin asioihin kuten pahuuteen.”
Puhunkohan minä taas liikaa? Tuli vaan mieleen tuo juttu kun olen lukenut sen jostakin.
En tosin yhtään tiedä olisiko tuota kannattanut sanoa. En ikinä tiedä.

“Eipä tuo pavunitu kyllä kovin henkiseltä vaikutakaan”, Kanda huomauttaa siihen ja minä yllätyn sekä siitä että hän yleensäkään sanoi jotakin että siitä että tuosta poissaolevasta olemuksesta huolimatta yhtäkkiä tajuan hänen kuunnelleen tarkkaan mitä minä äsken sanoin.
Vilkaisen Kandan ilmettä. Se ilme on sama kuin ennenkin eli sitä ei oikeastaan ole.
Mutta hän katsoi minuun päin. Hetken. Kun hän huomaa jääneensä kiinni huomion osoittamisesta minulle hän suuntaa katseensa saman tien muualle niin kuin koko keskustelu ei kiinnostaisi häntä pätkääkään.
“Nimi on Allen”, Allen huomauttaa Kandalle. Hänen äänensävynsä on nyt erilainen kuin se jolla hän puhuu minulle. Sellainen jossa on yllättävän paljon särmää. Johan minä sen jo arvasin ettei tuo poika voi aina olla pelkästään kiltti ja rauhallinen.
Siihen minun pentagrammi-selitykseeni hän ei sano mitään. Toivottavasti hän ei loukkaantunut. Minä loukkaan aina ihmisiä vahingossa ihan vain puhumalla liikaa. Sanomalla asiat niin kuin ne ovat.
Ja taitaapa olla parempi kun jätän kertomatta mitä risti vanhoissa luonnonuskonnoissa vertauskuvaa.

Sellainen hiljaisuus joka johtuu siitä kun kukaan ei keksi mitään sanottavaa.
Sitten outo muriseva ääni keskeyttää hiljaisuuden.

“Tuota… se oli minun vatsani”, Allen sanoo hieman nolona. “Taidan mennä ravintolavaunuun syömään. Tuleeko kukaan mukaan?”
“Minullakin on nälkä”, minun pieni ääneni sanoo ennen kuin ehdin ajatella tilannetta tarkemmin. Sitten ajattelen. Katson Lavia. “Tulethan sinäkin?”
Lavi katsoo minua. Sitten Allenia. Ja taas minua. Sillä tavalla mietteliäänä.
“Ei minulla oikeastaan ole yhtään nälkä”, hän toteaa sitten ja minä epäilen että hän ainakin hieman valehtelee. “Menkää te vain kahdestaan.”
Minä käännyn katsomaan kysyvästi kohti Kandaa.
Kanda näyttää teeskentelevän ettei minua ja muuta maailmaa ole edes olemassa.
Hän onnistuu siinä melko hyvin.
Tosin minulla nyt on muutenkin joskus sellainen olo etten ole olemassa.
Muusta maailmasta nyt puhumattakaan.

Allen nousee ylös ja katselee taas minua niin kiltin ystävällisesti että se kutittaa. Ystävällisesti ja odottavasti. Minä yritän jonkin aikaa vastustaa ystävällistä kutittavaa tuijotusta, epäonnistun sitten, huokaan äänettömästi, nousen ylös ja seuraan häntä.
Kyllä minä siis kuitenkin pidän hänestä tavallaan. Hän on vain sellainen niin lämmin että tulee vahingossa liian lähelle.

Ravintolavaunussa minä opin Allenista kaksi uutta asiaa.
Ensinnäkin hän on pieni herrasmies joka maksaa mielellään naispuolisen seuralaisensa ruoat.
Ja toiseksi hän on pieni herrasmies jolla on ihan valtavan suuri ruokahalu.

Syödessään hän ei muuten näytä niin hermostuttavalta. Enemmän ihan vaan tavalliselta nuorelta pojalta jolla on kamala nälkä. Ja sekin tietenkin vähentää hermostuttavaa vaikutelmaa kun hän kiinnittää ensisijaisen huomionsa johonkin muuhun kuin minuun.

Se kullankeltainen pallura joka välillä istuskelee hänen päänsä päällä tai olkapäällä tai lentelee hänen vieressään muuten taitaa sittenkin olla ihan todellinen. Minä päättelin sen siitä että Allen itse selvästi välillä reagoi sen olemassaoloon ja jopa puhuu sille. Joten ellei kaksi ihmistä sitten voi nähdä yhteisiä harhakuvitelmia niin minäkin aion olettaa että se pallura on aivan todellisesti olemassa.
Olettaen siis että todellisuus on oikeasti olemassa mutta sitä ei kannata ajatella.

Tällä hetkellä se kultainen pallura istuu tuossa pöydällä ja näyttää katselevan minua.
En tosin ole ihan varma missä sen silmät ovat mutta jotenkin se onnistuu näyttämään siltä että se katselee minua. Välillä se näyttää heiluttelevan siipiään mietteliäänä.
Mitähän se oikein miettii?

Ehkä silläkin on vain nälkä. Minä tarjoan sille kokeeksi palasen voileipääni.
Se haukkaa sen saman tien. Pieneksi palluraksi sillä on hyvin iso suu.

“On epäkohteliasta kerjätä vierailta ruokaa Timcanpy”, Allen sanoo ilmeisesti unohtaen että on myös aika epäkohteliasta puhua suu täynnä ruokaa mutta ei se kyllä minua haittaa kun en jaksa sellaisesta välittää. Sitten hän syöttää palluralle muutaman broileripyörykän.
Sen nimi on siis Timcanpy, minä ajattelen. Hassu nimi hassulle otukselle. Sellainen iloisen pirteä joka piirtää pienen koukeron mieleen.

Minä päätän syöttää Timcanpylle lopun salaatin lautasen reunalta. Allen ei sano siihen mitään. Tosin hänellä on taas suu täynnä ruokaa.
“En oikein pidä salaatista”, minä selitän koska aloin taas tuntea oloni pakollisen puheliaaksi. “Se tuntuu jotenkin liian mössöiseltä syötävältä. Kokonaiset vihannekset ovat paljon mukavampia syödä. Tosin en minä aina jaksaisi syödä vihanneksia muutenkaan. Vaikka niitä kuulemma pitäisi syödä jotta pysyy terveenä ja elää vanhaksi. Mutta minä en oikeastaan tiedä jaksanko elää kovin vanhaksi. Kun eläminen on aika rasittavaa.”
Jossakin välissä olisi kai pitänyt lopettaa. Allenin ilme muuttui jotenkin surulliseksi.
Hän osaa näyttää surulliseltakin sellaisella lempeän ylikiltillä tavalla.
Toivon ettei minun tarvitse enää ikinä nähdä hänen itkevän minun vuokseni.
Se tuntui liian pelottavalta. Se tuli niin kauhean lähelle. Liian lähelle.
En itse taida osata itkeä. En muista milloin olisin itkenyt.
Niin kuin hän olisi itkenyt minun puolestani silloin.

“Anteeksi. Syön ensi kerralla koko salaatin”, minä ilmoitan vakavana ja päätän katsella Allenin sijasta ulos ravintolavaunun ikkunasta.
Maisemat virtaavat syksyisen värisinä ohitse.

Hiljaisuus kasaantuu paksuksi kerrokseksi pöydälle meidän väliimme ja alkaa lopulta valua siitä lattialle.
Minun käteni piirtelee hajamielisesti haarukalla iloisen pirteitä timcanpymaisia koukeroita tyhjäksi syödyn lautasen pintaan. Kunnes kuulen naarmuuntuvan äänen ja päätän että olisi ihan viisasta lopettaa sekin.
Sitten minä vain heiluttelen hajamielisesti sitä haarukkaa kunnes kuulen rouskmaisen äänen ja se haarukka häviää kädestäni jotenkin.
“Tim, ei saa syödä ruokailuvälineitä”, Allen moittii.
Sitten hiljaisuus jatkaa kasaantumista.

Minä alan tuntea oloni vaivautuneen epäkohteliaaksi tuijotellessani ulos ikkunasta ja yritän taas katsella kohti Allenia. Tulen pian siihen tulokseen että se vasta vaivautunut tunne onkin vain katsella toisen kasvoja keksimättä mitään sanottavaa. Minun katseeni valuu pian ujona alaspäin ja päädyn tuijottamaan sitä ristikukkakuviota hänen mustavalkoisessa takissaan. Kukan terälehdissä näyttää olevan kirjaimia. Ei ihan tavallisia kirjaimia vaan sellaisia joita en osaa lukea. Ne taitavat olla hepreaa.

“Onko teillä aina nuo samanlaiset takit?” minä kysyn lopulta pyyhkiäkseni hiljaisuuden pois pöydältä.
“Kyllä meillä yleensä on”, Allen vastaa selvästi ilahtuneena siitä että päätin onnistuneesti sanoa jotakin ja vieläpä jotakin melko normaalia. “Ainakin aina silloin kun olemme työn puolesta liikkeellä tehtäviä suorittamassa. Siitä näkee ketä me olemme.”
Nyt tuli vahvasti sellainen olo että minulla on taas tainnut mennä jotakin ohi. Tai sitten ovat unohtaneet kertoa kun oli kaikenlaista pientä sählinkiä ennen kuin selvisimme sieltä kuolleesta kaupungista lähimmälle hengissä olevalle juna-asemalle.
“Tuota… ketä te nyt sitten oikeastaan olitte?” minä kysyn vaikka se kuulostaakin aika hölmöltä. Onneksi olen tottunut kuulostamaan hölmöltä. “Jos joku jo kertoi niin minä unohdin.”
“Me olemme exorcisteja”, Allen sanoo hymyillen niin kuin se olisi jotakin oikein hauskaa ja mukavaa vaikka minä vähän epäilen muuta. “Se tarkoittaa ihan yksinkertaisesti sellaisia jotka taistelevat pahaa vastaan. Me yritämme pelastaa maailman.”

Exorcist.
Se kuulosti sanana jotenkin hyvin särmikkäältä. Sellaiselta johon on helppo vahingossa loukata itsensä.
Siihen verrattuna sana Kanda oli vielä ihan tavallinen peruspalikka.

“Vai niin”, minä sanon ja yritän kuulostaa sillä tavalla kiinnostuneelta niin kuin sitä kuuluisi olla jos toinen on selvästikin hyvin innostunut jostakin. “En tiennytkään että maailma on vaarassa tuhoutua. Miten se nyt niin on päässyt käymään?”
Nyt Allenin kasvoilla on sellainen ilme kuin hän epäilisi puhuneensa liikaa. Mukavaa että niin käy joskus muillekin kuin minulle.
“Ei sinun tarvitse siitä huolehtia, kaikki järjestyy kyllä jotenkin”, hän selittää kuulostaen hieman hölmöltä ja ihan mukavaa kun välillä joku muukin. “Haluaisitko muuten jälkiruokaa? Minä voisin ostaa meille jäätelöä.”
Sen jälkimmäisen hän sanoo kuulostaen kovasti siltä että hän itse kyllä haluaisi jäätelöä mutta hänestä on epäkohteliasta syödä jäätelöä yksin jos minä en halua.
Toiseksi hän kuulostaa siltä kuin tarjoaisi jäätelöä siksi etten liikaa murehtisi sitä onko maailma ehkä vaarassa tuhoutua. Hieman hölmöä mutta olkoon.
“Joo”, minä vastaan vaikka en oikeastaan halua jälkiruokaa mutta jotenkin haluaisin tehdä jotakin mikä ilahduttaa häntä. “Suklaajäätelöä.”

Ja siltä varalta että se ei ilahduta häntä tarpeeksi minä yritän hymyillä hieman.
Olen hyvin huono hymyilemään. Yleensä kukaan ei edes huomaa vaikka kuinka yritän.
Allen huomaa. Ja huomattuaan että hän sai minut hymyilemään hänen ilmeensä muuttuu sellaiseksi että nyt minä taisin vuorostani saada hänet sulamaan.

Ja jäätelöä syödessäni minä mietin että miksiköhän minä oikein pidän tästä exorcist-kolmikosta vaikka minun on yleensäkin vaikea pitää ihmisistä ja jos ei lasketa sitä syytä että tällä hetkellä ei ole enää oikein muitakaan ihmisiä joista pitää.
Tulen siihen tulokseen että siksi kun heistä näkee heti päällepäin että he ovat selvästikin vähän outoja, erilaisia kuin tavalliset ihmiset. Minusta kaikki ihmiset ovat omalla tavallaan outoja mutta tavalliset ihmiset ovat niitä eniten pelottavia. Heissä se outous on piilossa jossakin pinnan alla ja se on sellaista hämärää outoutta jota minä en koskaan ymmärrä.
Exorcistit ja hirviöt ja maailman pelastamisen minä sentään edes jotenkin ymmärrän.
Se kun on sillä tavalla ihan aidosti ja selkeästi outoa.

_____________________________________________________________________

Jatkuu…


Lavi: Fanitytöt pitävät minun nimestäni! *Vilkuttaa faneille*
Allen: Minullapas on enemmän faneja! *Vilkuttaa ja hymyilee fanityttöjensulatushymyä*
Lavi: Se johtuu vain siitä kun saat aina enemmän esiintymisaikaa. *Hymyilee kilpaa*
Kanda: Minä olen tyylikkäin. Ja näytän hyvältä ilman paitaa. *Vakava pokerinaama*
Kodama: Tuota… oletko sinä oikeasti aina niin vakava kuin miltä näytät?
Kanda: Olen aina hyvin vakavissani. *Lukee Kodaman fikkiä* …“hihittelevä Kanda”?
Kodama: Sovitaanko heti alkajaisiksi että minua ei saa tappaa, jookosta? ^^’