Tappava Icarax, Tämä on ensimmäinen ficini.

Hei, aion tehdä ficin, tässä alan pian kirjoittaa, mukaan saa liittyä, kertokaa itsestänne, tekemistä on paljon, mukavaa hommaa, kun aikaa on.

Eli kuka tahansa voi ilmoittautua tarinaani.
Arvostelkaa!

Hoh hoo. Pistetäänpäs osallistumisilmoitus... Makuta Nui. Tiedätkin kaiken minusta.

Tästä se lähtee:



Tappava Icarax



Luku 1.

Joskus kauan, kauan sitten, pienessä kylässä, missä asui Makutoja, oli syntynyt taas yksi Makuta. Makuta ristittiin Icaraxiksi. Icarax oli ihmelapsi, hän osasi jo nuorena taistella kuin hyvät taistelijat, ja pian hän olikin jo ammattilainen, kerran kun hänen oli suoritettava yksi tehtävä, (koska hän oli saanut töitä Bioklaanista), hän sanoi: ”Hyvästi perhe ja koko kylä, jos en ikinä palaa.” Hänen perheensä oli surullinen.
Icarax lähti kohti vuoria.

Hän käveli ja käveli, ja hänen tehtävänsä oli tappaa Makuta Nui, vaikka se tuntui mahdottomalta. Hän oli kasvanut nopeasti ja hänellä oli vain yksi työtoveri, Bitil. Bitilin kanssa hän käveli kohti määränpäätä.

He kävelivät autiolle luolansuulle, Matoranien kunnioitettu lepopaikka, eikä kukaan ollut siellä.
”Tässä on nyt jotain mätää”, tuumi Icarax.
He menivät luolaan. Siellä oli Matoranien ruumiita, uskomaton määrä. Icarax ei voinut sietää sitä, hän lähti suutuissaan pois.
Bitil seurasi häntä. ”Lähdetään lentoon”, Icarax sanoi.
”Selvä se!” Bitil vastasi. ”Hyi kamala mikä paikka…”
”Taidanpa arvata kuka sen teki”, sanoi Icarax.
”Sekin on selvää, taidat ihan tietää.”
”Ehdottomasti”, Icarax myhäili.
He lensivät yli isojen vuorten aavikolle.

”Mielenkiintoista, kuolleita Agoreja”, sanoi Bitil.
Icarax laittoi kädet naamalleen. Sitten hän sanoi. ”Taas vainajia, miksi, miksi aina kaikki täytyy tappaa?”
Hän huusi kiukuissaan ja suruissaan, ihan kuin olisi menettänyt ystävän tai rakkaan.
”Pian… minä… tapan…!” Icarax kuiskasi itselleen, Bitil kuuli sen selvästi.
”Mennään pois täältä, minua karmii”, Bitil sanoi.
”Minua karmii enemmän!” sanoi Icarax. He lähtivät eteenpäin aavikolla, he kävelivät ison hiekkadyynin ohitse. Tuuli puhalsi ja hiekkadyyni siirtyi ja sen alla oli kuolleita Toia ja robottien osia.
”Taistelu taisi olla lyhyt Toien kannalta, harmi”, Bitil sanoi.
Icarax huusi taas.
Hän taitaa seota jos emme lähde, mietti Bitil.
”Tule kuomaseni, lähdetään”, Bitil sanoi ja otti Icaraxin kädestä ja nosti hänet ylös.

He lähtivät lentoon ja lensivät korkealle, siellä he etsivät Makuta Nuin olinpaikan vihjettä.
”Emme löydä häntä koskaan tällä menolla”, sanoi Bitil. ”Ei ole edes johtolankoja näkynyt, ei yhtikäs.”
”Onpas!” huusi Icarax. ”Tajuatko sitä!”
”Taidanpa, öh”, sanoi Bitil epävarmasti.
Ai niin, ne ruumiit, hän ajatteli, ne ruumiit tappavat Icaraxin sielua, taidanpa ymmärtää.
He lensivät edelleen pilvissä kun jokin osui heihin ja he putosivat alas, alas, alas…

Seuraavan kerran kun Icarax heräsi, hän oli jossain, pimeässä paikassa, siellä oli vain kasveja ja mustaa, taivas oli mustaa, joka paikassa oli vain mustaa, ei näkynyt muuta kuin mustaa, ja kasvien vihreyttä, mustaa, ja Icaraxin mielikin – oli mustaa.
Bitil taas oli paikassa, missä ei ollut kuin harmaat ja valkoista ja valoa, siellä loisti kirkas aurinko sumun läpi, ja siellä oli myös sinistä, juomavettä purossa, ja siellä oli myös mitä kamalinta, verta, joka puolella, muttei ketään muuta – kuin Bitil.

Icarax huomasi kasvien muodon, kuin palmu. Yhtäkkiä, huoneeseen tippui mustasta taivaasta Matoranien ruumiita.
”Mitä tämä on!” Icarax huusi hädissään. ”Bitil, missä olet. Mitä nuo ruumiit, tapettu, Makuta Nui!”
Hän vaipui epätoivoon ja makasi mustassa tyhjyydessä, jossa oli vain palmun näköisiä kasveja – ja ruumiita.
En minä kestä tätä, Icarax ajatteli.
Ja pian hän pyörtyi koska hänen päällensä tippui Matoranin ruumis.

Bitil meni lähemmäs puroa, ja maistoi sen vettä, se oli kylmää ja hyvää, mutta yhtäkkiä alkoi sataa vettä, sumusta, ja puro muuttui vielä kylmemmäksi. Siellä satoi vettä kaatamalla niin nopeasti, että paikka täyttyi vedestä muutamassa minuutissa, Bitil oli aina pelännyt ja inhonnut vettä.
”Mitä minulle nyt käy!” Hän yritti lentää, muttei kyennyt, sumu oli niin paksua, että hän ei päässyt läpi, ja niin hän vaipui pimeyteen – veteen.

Kuoliko Icarax? Makuta Nuilla oli kyllä tosi hauskaa, mutta miksi Bitil olisi kuollut, jos se kuoli? Ihan hyvä tarina, ehkä vähän liikaa toistoa. Vielä.


Pääseekö mukaan muuten vielä?

Jaahas. Minusta on näemmä tehty sarjamurhaaja. Tarina on kyllä ihan hyvä, mutta tilanne vaihtuu melko nopeasti. Mahdollisiin virheisiin kannattaa varautua ja kirjoittaa Wordilla, jotta vältyttäisiin mahdollisimman monelta kielioppivirheeltä. Joka tapauksessa, minäkin huomasin toistoa, ja muutaman epäkohdan (kuten sen, että Makutat syntyvät sellaisenaan, eivätkä kasva vanhetessaan, kyllähän te ymmärrätte mitä tarkoitan, eikö vain?). Mutta yllättävän lyhyt. Odotin sinulta pidempää tarinaa, Icarax! Muah hah haa! No jaa. Kuitenkin jatka samaan malliin, koita parantaa vielä lisää. Luen kyllä...

Matorolle

Pääset toki. Se kuolemisjuttu selviää pian, anteeksi, minustakin se oli hieman pikainen, yritän tehdä muista luvuista paremman, olenhan vasta aloittelija.

Makuta Nuille

Yritän tehdä parhaani, mukavaa että oli hyvä tarinan muuten. Yritän parannella mahdollisesti toista lukua, tapahtumat vaihtuvat tahallisesti nopeasti, jos ymmärrät.

Katsotaan mitä saat minusta aikaan, eli osallistun.
Jos et saanut viestiäni niin olen toa.

Osallistu vaan. Hyvä!

Toinen luku tulee kohta.

Kiva saada arvosanoja, siis antakaa numeroita kiitos. Täältä tulee toinen luku:






Luku 2.

Icarax heräsi, hän oli yltä päältä veressä, jalkoja särki, käsi vielä enemmän, ja päätä kamalasti. ”Missä on Bitil!” hän huudahti. Vastausta ei kuulunut.
Icarax lähti tarpomaan kohti mustaa. Mutta mikään ei pidätellyt häntä. Hän käveli hullun lailla ja hoiperteli kamalasti.
”Bitil!” hän huusi. Ja vastausta ei kuulunut.
Icarax lähti tarpomaan kohti valoa, jota yhtäkkiä näkyi.
”Ihanaa!” Icarax juoksi ja kaatui, valo näkyi vielä. Hän juoksi ja pääsi valoon. Siellä oli kamalan kirkasta. Icarax peitti hieman silmiään. Yhtäkkiä kamalan näköinen hirviö tuli häntä kohti. Icarax perääntyi, musta oli kadonnut olemattomiin. Mutta missä oli Bitil?
Icarax oli pelon vallassa, vaikka olikin kunnon Makuta, jonka piti tappaa Makuta Nui.
Hirviö ajoi hänet yhden luolan suun viereen missä oli luolan nurkka.
Ihmeellinen paikka, ajatteli Icarax, ja kaamea, mutta täällä on tukevaa maata ja ruohoa, ja hirviö, kamala hirviö, ja luolia. Tämähän on sama paikka minkä näin sieltä taivaalta. Mutta entäs tuo hirviö.
Icarax lopetti ajattelun, melkein, hän ajatteli, miten kuolisi.
Mutta hän yritti torjua.
”Mikä olet rapu?” kysyi Icarax.
”Heh, hehheh, rköh, heheheheh!” se nauroi, sitten sen ääni muuttui karmeaksi. ”Aivosi ajattelevat kaikenlaista, oli muka mustassa, heheheh! Mielikuvituksen avulla kuolit melkein, heh!”
”Mutta kun siellä oli ruumiita ja minä pyörryin koska ruumis tippui päälleni.”
”Aijaa!” sanoi rapu. ”Ei se ollut tarkoitus. Heheheh!”
”Sinä olet Manas!”
”Miten niin!” huusi rapu. ”Mitä Makuta Nui muka teki mulle?”
”Voi, ei!” kuiskasi Icarax. ”Mutta, kyllähän tuo aivot rapu on vaarallinen, ja se on vielä Makuta Nuin lähettämä.
Icarax ampui varjoloisiaan vatsassa olevasta Tridax-kotelosta.
”HOIIIJAAAH!” kuului ääni viidakosta.
Sieltä hyppäsi Toa.

”Kuka sinä olet?” kysyi Icarax.
”Olen Glatorianking. Hauska tavata, metsästän Skralleja.”
”Kiva”, sanoi Icarax.
”Oletko yksin?” kysyi Glatorianking.
”En, tai olen oikeastaan, ystäväni menehtyi, tai en tiedä missä hän on. Olisi mukava tavata hänet, hän on Makuta Bitil ja minä olen Makuta Icarax.”
”Jaahas, Makutoja. No jaa, autetaan etsimään sitten se sinun ystävä.”
He lähtivät matkaan.
Pitkin viidakkoa he kävelivät koska Glatorianking ei osannut lentää. Yhtäkkiä he tapasivat tiikerimäisen olennon. ”Pah, surkeita nui Rahit.” Glatorianking oli ammattilainen, tietenkin.

Samaan aikaan Bitil tila oli huono, hän oli uinut hieman, vajoamisen jälkeen, hänen hyvät happensa olivat enää muutaman minuutin kestoiset.
Mitä minä teen, taidan kuolla tänne, hän ajatteli.
Bitil yritti pintaan mutta sumu esti häntä, onneksi sade oli loppunut.
Tämä ei ole ainakaan unta, hän ajatteli.
Sitten hän näki loistoasian: Sumu oli noussut jotenkin tuossa kohdassa. Hän ui ripeästi siihen, hänen happensa loppui kun hän juuri pääsi kohtaan missä sumu oli korkeammalla.
”Hienoa”, hän sanoi ja otti paljon, paljon happea. Sitten hän meni etsimään ulospääsyä eteenpäin.

Samalla Glatorianking ja Icarax yrittävät etsiä Bitiliä.
”Ei hän löydy!” Icarax menetti toivonsa.
”Älä huolehdi!” sanoi Glatorianking. ”Autan sinua etsimään hänet, ei voi olla kaukana.
”Jaa.” Icarax istui. ”Levähdetään.”
”Selvä, jos niin sanot.” Glatorianking teki nuotion.
”Painaako jokin muu mieltäsi?” kysyi Glatorianking.
”Joo, lähes kaikki, ja mahdoton tehtävä. Tappaa…”
”Makuta Nui”, sanoi Glatorianking. ”Arvasin. Kun sanoit sen mahdoton hommelin.”
”Minun tarinani on erilainen, olen yksinäinen, melkein niin kuin erakko, mutta ei kuitenkaan”, Glatorianking sanoi.
”Jaa.”
”Nyt on ilta, levätään yön yli ja jatketaan etsimistä”, sanoi Glatorianking.
”Joo”, Icarax sanoi hiljaa. He alkoivat nukkua.

Bitil yritti päästä ulos, hän löysi jopa sumuttomia kohtia.
”Tämä taitaa jäädä arvoitukseksi”, hän sanoi.
Hän ui ja ui ja pian hän oli jo maalla.
”Vihdoin maata!” sanoi Bitil, ”rakastan kiveä ja maata ja multaa.”
Hän katsoi taakseen, siellä oli iso sammio joka oli luolassa, luola oli ihan usvainen ja sen värinen.
”En voi uskoa, mutta totta se on, ei ainakaan unta.” Yhtäkkiä kun Bitil katsoi eteen. Se tapahtui taas. Kuolleita Agoreja.
”Olen vahvamielinen, mutta nyt tämä saa riittää”, Bitil sanoi ja käveli lähemmäksi.
Agorit heräsivät henkiin.
”Zombeja hyvinkin”, Bitil sanoi. ”Ja Makuta Nui, senkin saastainen sarjamurhaaja, joka ei jaksa kuin käyttää nukkejansa!”
Agorit hyökkäsivät.
”Jaahas!” Bitil sanoi ja alkoi syödä Agorien päitä.
”Olen syönyt ennen Toien päitä, mutta nämä vasta ovat maukkaita”, sanoi Bitil ja tuhosi kaikki zombit syömällä ensin päät ja viiltämällä muut osat kynsimiekoillaan.
”Ihanaa, en olisi uskonut, että Agorit ovat makoisampia kuin Toat. No jaa, Toien päät ovat isompia. Harmi, ettei Toia ole näkynyt, se vain kun Icarax kaveeraa sellaisten kanssa, minä säästän vain parhaat”, sanoi Bitil ja meni lepäämään ison kiven päälle. ”Tosi raskas päivä, mutta ruoka voittaa aina. Jee!”
Kuu paistoi ja koko viidakko oli sikeässä unessa.

Summerganon osallistui, niin että älkää kysykö, miksi hän ei kirjoittanut tänne.

Pian tulee seuraava luku. Heh, tämän pitäisi olla pitempi ja parempi mutta kuitenkin.

Hehee, haluaako kukaan vielä tulla?

Minä voisin tulla...
Jos sopii. Jos sopii, lähetän tiedot YksityisViestillä.

Toa Haille.
Pääset tietysti. Mukavaa saada lisää osallistujia.


Arvostelkaa!

Kolmas luku tulee tässä. Mukavaa. Arvostelkaa.




Luku 3.

Varjo… varjoa… mitä vielä?
Makuta Nui oli Varjo!
Oli aina ollut ja tulee olemaan vaikka kuolisikin.

”Mitä asiaa?” kysyi Makuta Nui joltain olennolta, joka sattui juuri olemaan Manas. Se oli häipynyt koska Glatorianking oli pelotellut sen pois.
”Ai niin! Se sinun epäonnistumisesi, katsotaan tapanko sinut nyt vai huomenna. Vai joskus muulloin.”
”Voi, ei, älä tapa!” aneli Manas.
Ja Iso Manas rapu kutistui pieneksi ja kuoli.

Samaan aikaan Bitil nousi ylös. Oli jo aamu.
”Ihanaa!” hän sanoi. ”Agorien päät maistuvat vieläkin makoisalle. Paitsi että ne olivat homehtuneita, voi ei, taidan saada kuoleman taudin. No jaa!”
”Hei! Kukas sinä olet, yksinäinen Makuta?” kysyi jokin Toa, se oli Bitilin mielestä hyvän näköinen. Tosi hyvän näköinen, ja sillä oli iso ja paksu kirves.
”Minä olen Bitil, hauska tavata, kuka lienetkin, kaverini kohtalo oli traaginen, enkä tiedä missä hän lymyää.”
”Miten niin lymyää!” kysyi tuntematon tyyppi.
”Unohda, kuka olet outo toa?” kysyi Bitil.
”Olen Summerganon, ja rakastan luontoa, mutta pidän vuoristossa olemisessa. Ihanaa, viihdyn parhaiten siellä.”
”Jaa, osaatko lentää.”
”En!” vastasi Summerganon.
”Jaahas! Pahus!” sanoi Bitil.
Summerganon katsahti häntä kuin olisi ollut kuollut, mutta sitten hän kysyi: ”Miksi aina pitäisi lentää jos osaa kiipeillä?”
”En tiedä, mutta minä en osaa kiipeillä.” Bitil näytti surkealta.
”Etsitään kaverisi niin, että minä kiipeilen ja sinä lennät, olemmeko sujut?” Summerganon sanoi.
”Joo, kai”, sanoi Bitil. ”Mutta olen nopeampi.”
”Katsotaan”, sanoi Summerganon. Hän lähti kiipeilemään jyrkkää vuorta kuin olisi juossut maassa todella nopeasti.
”No tuohan voittaa kaiken!” sanoi Bitil. Hän lähti lentämään.

Glatorianking ja Icarax heräsivät kolinaan.
”Oh, on jo aamu”, sanoi Glatorianking, ”kiva.”
Icarax alkoi lentää. ”Ei syödä nyt, etsitään Bitil.”
”Selvä, oletpas innokas, hienoa, koska se on parannuksen merkki, on vielä toivoa, muuten, miten päädyit tänne?” kysyi Glatorianking.
”Se on pitkä tarina, mutta tipahdin taivaalta maahan, ja oli jossain mustassa paikassa, ja yksi Manas sanoi, että aivoni tekevät sellaista. Miksi?” Icarax sanoi.
”Jaahas, saattaa johtua Makuta Nuista.”
”Arvasin!” sanoi Icarax.
He lähtivät kävelemään eteenpäin.

”Olen muuten valon ja sähkön Toa, minä omistan harvinaiset kyvyt!” sanoi Summerganon. ”Mutta sillä en halua kehuskella.”
”Olet myötätuntoinen ja rehti Toa, uskoisin niin”, sanoi Bitil tavallisesti. He olivat pian vuoren huipulla.
”Hienoa, saavumme pian lähelle putoamispaikkaani”, sanoi Bitil.

Icarax ja Glatorianking lähestyivät vuorta jonka pää oli pilvien yläpuolella.
”Muuten, mikä on Manas-rapu?” kysyi Glatorianking, ”mainitsit siitä minulle.”
”Se on eri kuin Manas rahi, se on sellainen kamalan iso rapu joka on saanut nimekseen Manas, ne lisääntyvät hyvin hitaasti, siksi ne ovat vahvoja”, selitti Icarax.
”Kiva, nehän ovat ilkeitä!” sanoi Glatorianking.
”Eivät oikeastaan, samanlaisia kuin rahi-karhut, petoja jotka satuttavat vain itsepuolustuksena.”
”Miksi se sitten hyökkäsi kimppuusi?” kysyi Glatorianking.
”Koska Makuta Nui ole tehnyt sille jotain”, Icarax sanoi ja lensi nopeasti vuoren juurelle.
Glatorianking juoksi hänen perässään ja alkoi kavuta vuorta pitkin, Icarax lensi hitaasti ylös, oli kova tuuli ja lentäminen oli vaikeaa.

Samaan aikaan Bitil ja Summerganon tulivat vuoren toista puolta ylös. He molemmat kapusivat hitaasti. Bitil ja Icarax lensivät molemmat yhtä aikaa vuorenpäälle ja olivat iloisia koska toinen ei ollut kuollut.
”Olen iloinen, ettet ollut kuollut”, sanoi Icarax.
”Minä olen iloisempi, heh! Vanha kamu”, sanoi Bitil.
Sitten Summerganon tuli, ja siinä heti Glatorianking.
”Hei Summer!” tervehti Glatorianking.
”Hei GK!” tervehti Summerganon.
Yhtäkkiä taivaasta tippui haavoittunut Matoran.
”Onneksi toi ei ole kuollut!” sanoi Bitil.
”Älä sano mitään!” Icarax huusi. Hän katsoi Matorania joka avasi vähitellen silmänsä.
”Olen, köh… olen Matoro, auttakaa!” Sitten hän pökertyi.
Icarax polvistui ja sanoi: ”Viekää hänet maahan.”
Bitil otti Matoranin ja vei sen alas. Icarax, Summerganon ja Glatorianking lähtivät alas.
Kun he tulivat alas, siellä oli lauma Rhaksheja.
”Voi taas!” huusi Bitil ja alkoi mätkiä sinistä Rhakshia.
”Taas mentiin!” sanoi Summerganon.
”Niin, Summer”, sanoi Glatorianking.

Icarax hyppäsi kivelle. Suurelle lohkareelle joka oli monta sataa vuotta vanha. Valkoinen Rhakshi tuli kiven päälle ja aikoi iskeä kiveen, mutta Icarax oli nopeampi ja tuuppasi hänet alas kiveltä.
”Hehee!” hän nauroi itsekseen, mutta sitten vihreä Rhakshi pisti kiveen ja myrkky alkoi levitä.
”Voihan pahus!” Icarax tivasi ja hyppäsi pois kiveltä. Myrkky ei levinnyt enempää, mutta se sulatti kiven.
”Viekää Matoran turvaan! Hoidan tämän!” huusi Icarax ja jäi tappelemaan Rhaksheja vastaan.
”Totellaan häntä!” huusi Bitil ja alkoi lentää.
”Selvä pyy”, sanoi Glatorianking. Hän hyppäsi pienen kiven päälle ja alkoi sitten juosta kohti polkua joka näkyi muutaman metrin päässä.
”Tule Bitil!” huusi Summerganon ja juoksi Glatoriankingin perässä.
Bitil lensi heidän peräänsä.
Icarax taisteli viimeisillä voimillaan, mutta sitten häntä tönäistiin ja hän vaipui pyörryksiin.
Rhakshit alkoivat jahdata Bitiliä, Glatoriankingiä ja Summerganonia.
”Voi ei!” sanoi Bitil. ”Nopeampaa, niitä on liikaa!”
He juoksivat polkua pitkin.
”Yritetään eksyttää ne”, ehdotti Summerganon.
”Hyvä idea”, sanoi Glatorianking.

He juoksivat ja mutkittelivat, Rhakshit eksyivät vähän väliä ja pääsivät takaisin jäljille.
Bitil, Summerganon ja Glatorianking menivät kahden korkean kivenlohkareen väliin ja piiloutuivat niitten alle, koska kaikki kivien osat eivät koskettaneet maata.
”Toivottavasti ne eivät löydä meitä”, supisi Bitil.
Rhakshit kävivät kahden lohkareen välissä mutta eivät katsoneet alas.
Rhakshit lähtivät juosten muualle.
”Huh!” kuiskasi Bitil.
”Niin juuri!” sanoi Glatorianking.
Summerganon pysyi vaiti.
He tulivat ulos.
”Etsitään Icarax”, Summerganon ehdotti.
”Joo!” sanoi Bitil ja lähti lentämään takaisin päin.

Icarax heräsi.
”Ei kai taas!” hän sanoi. Joka paikkaa särki. Muttei onneksi läheskään niin paljon kuin mustassa harhassa.
Icarax nousi ja lähti kävelemään polkua päin. Hän käveli hieman hoiperrellen. Polku haarautui hieman. Icarax päätti mennä oikealle.
”Taidanpa mennä oikealle, vaikka keskelle ne varmaan menivät, tuolla näyttää olevan järvi. Menen sinne.”
Hän meni pesemään naamansa kun yhtäkkiä vedestä hyppäsi kaksi olentoa. Kaksi Toaa.
”Keitäs te olette?” kysyi Icarax. Hän oli säikähtänyt.
Toinen Toa oli sininen ja toinen oli vihreä. Sininen sanoi:
”Olen Toa Hai. Kukas itse olet?”
”Olen Icarax. Makuta.”
Sitten vihreä Toa sanoi: ”Olen Viruse. Hauska tutustua. Tulimme kaupungista, se on tuolla.” Hän osoitti pohjoiseen. ”Aika hienostunut. Oletko kuullut Bioklaanista?”
”En, en ollenkaan.”
”Harmi, voit liittyä jos sinut hyväksytään. Saat kirjallisia testejä.”
”Kiva!” sanoi Icarax. ”Toivottavasti he eivät ole ankaria.”
”Eivät ollenkaan, mutta sinun täytyy kunnioittaa heitä.”
”Me molemmat olemme Bioklaanissa!” sanoi Toa Hai.
”Kyllä. Minä olen ihan tavallinen, mutta Hai on hieman parempi. Siellä saadaan kunnioitusta ja kelpoa tarjoilua. Hai voi määräillä minua ja korjailla hieman asioita, mitkä ovat hullusti.”
”Kiva taas”, sanoi Icarax hieman hämillään. ”Kunnioitan teitä Toa Hai.”
”Sano Hai vaan!” sanoi Hai. ”Mwuahahaha! Heh!”
”Te näytätte molemmat veden Toilta”, sanoi Icarax.
”Me olemmekin”, Toat sanoivat yhteen ääneen.
”Etsin ystäviäni!” sanoi Icarax. ”He juoksivat karkuun Rhaksheja.”
”Vai niin, no ei ollut ihme, että tuolla juoksi Rhaksheja”, sanoi Hai. ”No, he taitavat löytää tänne. Mwuahahaha!”
”Niin”, sanoi Viruse.

Bitil, Summerganon ja Glatorianking tulivat polulle.
”Hei! Tuolla on Icarax ja kaksi Toaa. Mennään äkkiä!” Glatorianking huusi. He juoksivat järven rantaan.
”Hei!”
”Hei!” Icarax huusi. ”He ovat tuolla!”
”Kuten sanoin”, Hai sanoi.
”Keitäs nämä ovat?” Bitil kysyi.
”He ovat kaksi Toaa jotka näyttävät meille tien kaupunkiin jossa voimme levätä.
”Hienoa!” sanoi Bitil. ”Ööh, no jaa!”
”Olen Hai”, sanoi Hai.
”Olen Viruse”, sanoi Viruse.
”Kiva, Hai ja Viruse!” sanoi Summerganon. ”Pitkästä aikaa.”
”Oletteko te kaikki Klaanissa?” Icarax kysyi.
”Kyllä!” kaikki muut vastasivat paitsi Bitil.
”Kiva, no mennään sitten.”
He alkoivat kävellä kaupunkia kohti.

Bioklaani.:) Hyvä tarina(taas), hyvin kirjoitettu ja muutenkin. Jäi vain vähän vaivaamaan se, mistä minä tipuin?



"Mwuahahaha!"
-Toa Hai

Tässä on jotain unenomaista järjenvastaisuutta - Matoraneja tippuu taivaalta ja sitä rataa. Mutta se ei haittaa... minähän se aiheutan kaiken... Mutta minun mielestäni, ellen nyt aivan väärin muista, kaikki veden Toat ovat naispuolisia... ... ... ...

Juuh... Mitäs minä sanoisin? Onkohan tässä juoni valmiiksi mietitty? Jos kouluarvosanaa haluat, saisit eeehkäpä 8½. Kuitenkin aika sekava, jotkut virkkeet ovat liian pitkiä, useita asioita sanotaan samassa. Sellainen mukava pinkki, savuinen tunnelma muododstuu minulle.

Surrealismi jyllää.

Joka tapauksessa kiva että pääsin nyt mukaan ;) Kirjoitan kunnon arvostelua sitten kun fic on vähän kasvanut.